Haasteita

Hartiat huutavat tällä kertaa. Päätin eilen nitistää töihin liittyvät vastoinkäymiset urheilulla. Oli jo perjantai ja se olo, etten ole koko viikolla tehnyt mitään. Kun tarkemmin ajattelee, harrastimme tiistaina lapsi pyöräilee äiti juoksee –tyyppistä toimintaa. Käytännössä äiti oli kuitenkin jotenkin uuvahtanut ja käveli välillä. Pieni tauko tuli myös siitä, että pojan piti mennä mutaojan tuolle puolen pyörällä poimimaan valkovuokkoja.

”Miksi se juuttui siihen mutaan”, lapsi ihmetteli kun pyörä oli kumossa ja housunlahkeet rapaiset. ”Kun ei se näyttänyt siltä yhtään.” Aikuisen näkökulmasta ojanpohja oli näyttänyt juuri siltä, että pyörä ei voi muuta kuin joutua mudan imuun juuri kesken ylityksen. Mudaton lapsi on teeskentelyä.

Keskiviikon juoksukoulussa oli juoksutekniikkaa ja vierailevana juoksuguruna Pekka. Hän vei meidät heti lähdössä uuteen suuntaan. Pyöräteiden sijaan läksimme kevyttä ravia Ruissalon valkovuokkomerten keskelle luontopolulle. Siellä oli hurmaavan kaunista. ”Tämä on juoksijan pilatesta, kun joutuu tasapainoilemaan joka askelella”, Pekka mainosti.

Ylämäkeen tehdyt treenit opettivat, miten ”takajalan” saa ojennettua viimeiseen ponnistukseen. Kun polven nostaa ylös ja ponnistaa joka askelella, on takimmaisen jalan pakko ojentua. Treeni oli hauskaa ja se oli tehokasta ja sai vilpittömät kättentaputukset lopussa. Kuin lentokapteeni olisi tehnyt onnistuneen laskeutumisen ilmakuoppien jälkeen.

Mutta edelleen treeni tuntuu reisissä. Ei siis mänt ihan reisille.

Eilen, perjantaina sitten oli viikon kolmas treeni. Vasta. Työpäivään liittyi vastoinkäymisiä. Itse työt menivät siis muuten hyvin, mutta kuulin, että ne loppuvat yhden lehden tekeminen kokonaan: netti rules. Tyypillistä freen elämää, johon pitäisi osata varautua. Mutta kun se tuollainen tilanne tulee vastaan, helppoa ei ole. Ensi reaktio tyrmistyksen jälkeen oli onneksi juosta olo paremmaksi. Vajaan 45 minuutin lenkki ja sitten vielä salille tekemään vatsaa selkää ja vähän muitakin lihaksia: mikä nyt tuntuu yläselässä. Hierojan paikka on siis auki!

Treeni auttoi, mutta tiedän, että aina se ei auta. Eräänkin kerran olin jossain sydänsurualhossa. Juoksin Ruissalossa ensin Kuuvanniemen nokkaan, takaisin tullessa matkaa olisi ollut vielä viisi kilometriä. Vannon että lihaksissa, hengityselimissä ja kunnossa ei ollut pienintäkään vikaa: sydän oli kuitenkin niin raskas, etten jaksanut juosta metriäkään. Oli pakko kävellä. Ja viiden kilometrin käveleminen vie tuskastuttavan kauan aikaa, juosten olisin ollut jo perillä. Mutta opin sen, mitä tarkoittaa, kun mieli on raskas.

Paitsi, että eilinen lenkki teki muutenkin terää, sattui yksi hassu juttu. Olin pari viikkoa sitten mennyt samaa reittiä ja ylittänyt saman risteyksen, jolloin kaverini, tai sanoisin, että hyvä ystäväni, meni Toyotallaan ohi. Huidoin ja moikkasin. Nyt olin parin viikon tauon jälkeen samalla reitillä samassa risteyksessä samassa paikassa, ja taas sama kaverini ajoi ohi. Puolin ja toisin hymy oli leveä, kun siinä käsiä vispattiin. On hassua, miten joidenkin ihmisten kanssa polut kohtaavat, toistuvasti. Ja on esimerkiksi työkavereita, joita ei koskaan näe missään muualla kuin juuri työpaikalla.

Onneksi ihmisiin voi törmätä myös tahallaan. Terveiset siis eräälle lörpöttelijälle: nähdään joku päivä pururadalla.

Ai niin ja se haaste. Se löytää uutta työtä tietenkin ja selättää vaikeudet!

Lepopäivä

Viime viikosta tuli, öh, urheilullinen. Olin sunnuntain ja maanantain lenkkien jälkeen budjetoinut tiistaiksi eli vappupäiväksi lepoa ja rauhaa. Koko päivän lorvittuani kuitenkin päätin pistää juoksuksi. Lähtiessäni, kun olin jo eteisessä, pistin vielä tekstarin kaverille ja kysyin, että lähtisikö hän seuraksi. Joo – oota. Eikä aikaakaan, niin auto kurvasi pihaan ja säntäsimme matkaan.

Seura tekee kummasti kaltaisekseen. Kaverinikin oli koko päivän arponut, lähteäkö liikkeelle tai ei. Ja tuo maaginen sana ”lähdetkö” teki päätöksestä helpon. Vappupäivän iltana kulki kevyesti.

Koitti keskiviikko eli juoksukoulu, jossa kävimme läpi viime viikon testin tuloksia. Sain palautetta, että tehoja riittää ja tarvittaessa siis kovaakin vauhtia, mutta sykkeet ovat aika korkealla. En todella tiedä, mistä se johtuu. Monta kertaa, kun juostessa verrataan sykkeitä, vedän pohjat: aina saan kymmenen pykälää korkeammat lukemat kuin toisilla. Ehkä se johtuu siitä, että treenaan liian kovaa. Toisaalta myös hemoglobiinini on säännönmukaisesti hyvinkin alhainen, syystä jota en tiedä. Joutuuko siis sydän pompottamaan kovempaa, jotta vähäinen vereni ehtii viedä hapen joka paikkaan? Onko niillä asioilla mitään tekemistä toistensa kanssa? Verisolujen koko on kuitenkin ihan normaali, sanoi doc. Mutta jos joku tietää, kertokoon.

Maratonjuoksukoulun lenkki juostiin reippaasti, mikä oli hyvä. Olin vähentänyt talosta lämmitystä ja kun kodin lämpö hiipuu 19 asteeseen, tarvitaan sauna tai kunnon urheilua että sisäilmalla viilennetty vartalo saadaan lämpimäksi. Minun ryhmäni veti ensin seitsemää minuuttia kilometri alkuverryttelyä vartin verran. Sitten kiristettiin vauhti kuuden minuutin kilometrivauhtiin 25 minuutiksi ja sitten taas otettiin loppu rauhallisemmin. Paitsi että Ruissalon Honkapirtin mäessä Akin ja minun hulluus sai vallan. Yllytimme toisiamme. Kysyin Akilta, että kumpi läähättää mäen päällä kovempaa? Ja Akihan otti sellaisen irtioton, että jäin heti kättelyssä perässä juoksijaksi. Aki voitti sekä vauhdissa, että nopeudessa ja oli ensimmäisenä mäen päällä. Minä voitin huohotuksessa, volyymi oli kovempi. Ja toisille, joita olimme samassa ryhmässä juoksuttamassa, huusimme tietenkin ennen spurttia, että ”älkää tehkö samaa perässä”.

Torstaina kävin suunnistamassa. Viimein tuli sekin laji korkattua. Matkalla vedin kaksi kertaa nurin pitkin pituuttani, kun loikin raivaussahalla tainnutetun vesakon yli. Kaikki rastit löytyivät. Neljän kilsan rata oli helppo ja aikaa meni rapiat 43 minuuttia.

Perjantaina seura veti jälleen puoleensa. Tukholman maratonille valmistautuvat ex-juoksukoulukaverit läksivät Ruissaloon kolmen tunnin lenkille ja läksimme neljän hengen porukalla tukijoukoksi mukaan ensimmäisille kahdelle tunnille. 17,6 kilometriä ja keskisyke 149 ja hämmentävää kyllä en ”voittanut” eli keskisykkeeni ei ollut ”paras” eli suurin ja Akikin antoi kunniamainintaa: en ilmeisesti tällä kertaa juossut kuin aropupu. Kuten kuulemma yleensä teen. Mutta höh, kuudes juoksentelupäivä putkeen. Pientä rajaa, Sini.

Lauantaina makasin reporankana, keskityin vaakatasoiluun sohvalla. Ennen kuutta illalla en ollut käynyt edes ulkona. Sitten soitin kaverilleni, että keittäisikö hän kahvia. ”Ei ole kahvinkeitintä”, hän vastasi. Voi pyhä jysäys. Sitten toinen kaverini kertoi olevansa menossa punttisalille. No enkös minäkin, seuran houkuttelemana, vaikka seura oli satojen kilometrien päässä itäisessä Suomessa, tullut hänen kaltaisekseen ja lähtenyt kohentamaan vatsalihaksiani. Hankin juuri jäsenkortin ja menossa on kymmenen päivän mietintäaika, otanko salista kalliin pallon jalkaani, tai käytänkö viime hetken mahdollisuuden irtisanoa sopimuksen.

Mutta sunnuntaina, jolloin Happoradion keikka oli lauantai-iltaan jäänyttä elämää, viimein lepäsin.

Kevytkenkäinen

Joku on lukenut blogiani sillä silmällä, että on päätellyt minun olevan hyvinkin kevytkenkäinen. Mutta ei sinne päinkään. Viime testijuoksu todisti sen. Askel oli todella raskas, kun testin viimeinen kilometri oli käsillä, tai jaloissa. Mutta aika oli – hyvä. Se oli siis peräti kaksi (2) sekuntia kovempi kuin ikinä ennen. Eli pääsin juoksemaan kilometrin vauhdilla 4,15. Huraa!

Jos juoksukoulumme porukasta joku sitten juoksikin sen jopa minuuttia kovempaa, niin mitä sitten. Itse ylitin itseni. Jos kahden sekunnin vauhtiparannus vuodessa on melko minimaalinen edistys, niin olenhan paitsi vuoden treenannut myös vuoden vanhempi.

Tänä aamuna kävin ensi töikseni juoksemassa lenkin. Siinä askel oli kevätkesän kevyt, ilma raikas ja linnut lauloivat. Koska minulla on luterilainen työmoraali, juoksunkin suhteen, ennakoin sen, että ensin on juostava, sitten huviteltava. Jos tänään kuplat kuohuviinilasista menevät päähäni, niin pilalla on vain yksi juoksupäivä, huominen, mutta tämä päivä on pelastettu.

Mutta vappuna on aika olla kevytmielinen jos koskaan. Edessä on kesä!

Pian, liian pian, parin tunnin kuluttua alkavat pikku pikku puutarhajuhlat. Ohjelmassa on lasten kirmailua pitkin pihaa. Oletteko huomanneet, miten lapset liikkuvat eteenpäin? He hyppelevät kuin heillä olisi oma pikku juoksukoulunkariahonen olkapäällään valmentamassa heitä 24/7 tekniikkatreeniin. Olisi hassua, jos aikuisetkin liikkuisivat samalla lailla, hypellen.

Kerran juoksin rautatieasemalla vaihtamaan viime hetkellä lippua toiseen. Eräs vanhempi mieshenkilö katsoi asiakseen huomauttaa minulle, että ”mitäs siinä juokset”. Aikuiset eivät katsos juoksentele. He etenevät arvokkaasti ja jäykästi jos myös tyylikkäästi. Pitäisi varmaan julistaa joku virallinen hypähtelypäivä, sitä olisi hauska katsoa.

Toki ohjelmassa on myös munkkien syömistä. Leivoin niitä eilen – ja juuri nyt kohoaa toinen taikina. Miten kevyt olo voi olla munkit vatsassa. Ja vitsi, grillikin on tarkoitus pistää kuumaksi. Oih ja voih.

Aion joka tapauksessa olla nyt o i k e i n kevytkenkäinen. Saapikkaat saavat viimein mennä, paitsi jos laitan ne valkoiset, on korkokenkien aika. Olisi ah niin ihanaa, jos joku haluaisi ottaa kengän jalastani ja täyttää sen shamppanjalla. Romanttista, hurmaavaa, mutta… itse joisin kyllä ihan mieluiten hyvin hyvin puhtaasta lasista. Ja kuohuviininhuuruisista tarinoistani huolimatta, myös kuohuva pommac on ihan jees.

Ellen ole jo kertonut, niin olen, mikä näin vappujulistukseksi sopii mainiosti, viimeiseen saakka tasa-arvon ihminen. Joka paikassa muualla, paitsi tanssilattialla. Siellä mies saa viedä, sillä jos siellä viedään eri suuntiin, ei tule kuin paha mieli. Myös vietävänä olemisesta voi kehittää taiteenlajin, juuri sinne minne oletat miehen menevän, väistät alta pois juuri oivalliseen aikaan.

Niin, ja mistä tuntee hyvät korkkarit? Siitä, että niillä juoksee kevyesti miehiä myös karkuun.

Juoksujalkaa kohti vappua!

Naisesta mittaa

Parin päivän päästä juostaan juoksukoulussa testijuoksua. Se on kirjaimellisesti kamalan ihanaa. Ilman maratonjuoksukoulua en siihen ryhtyisi – ja jäisin siitä paitsi.

Testi tehdään trad tyyliin juoksemalla kilometrin matka ensin lähes kävelyvauhtia, sitten uusi startti, niin että kilometrivauhti on aina minuutin kovempi. Testi tehtiin syksyllä ja nyt nähdään, mikä on ollut kehitys. Ja lopussa kiitos seisoo. Minulla se on tainnut parhaimmillaan seisoa siinä 4.17 vauhdissa. Ja se viimeinen ”niin kovaa kuin irtoaa” -kilometri on karmea. Mutta sen jälkeen saapuu hyvänolon tunne, kun on ottanut itsestään kaiken irti. Mutta ilman niitä hitaita kilometrejä ei millään pääsisi siihen nopeimpaan. Kone käynnistyy hitaasti, vaikkei yskikään. Lenkilläkin vasta parinkymmenen minuutin tai jopa puolen tunnin jälkeen on se olo, että ”no niin, nyt alkaa tuntua mukavalta”.

Lapset joutuvat koulussa lukemaan kokeisiin ja pistämään parastaan harva se päivä. Aikuisia ei sillä tavalla testata kuin verenpainemittarilla. Pieni henkinen ponnistelukin tekisi terää. Itsekin sitä juttuja kirjoittaessa on tavallaan ainekirjoittajana päivittäin. Mutta numeroita ei niistä kirjoituksista jaella, paitsi euroina. Onneksi ei tarvitse kymppiin per juttu tyytyä. Tulisi nälkä.

Vierastan kilpailua, jota on liikaa kaikkialla. Erityisesti ja sydämeni pohjasta inhoan tositeeveekisaviihteen madonsyöntiformaatteja. Yksi toimittajakollega juuri vitsaili, että eiköhän käydä ottamassa vähän silikonia etuvarustukseen ja lähdetä Viidakon Tähtösiin. Mutta kaikesta kisavieroksunnasta huolimatta testeissä ja kisoissa on jotain kiehtovaa. Puolimaratonit, kympit ja testijuoksut ovat hurjan hauskoja.

Toisaalta on kivaa istua koulun penkilläkin, oppia uutta. Juoksukoulun penkillä tosin harvemmin istutaan. Ainoa, joka istuu, on meidän gurumme Kari, joka juoksuttaessaan meitä ajelee testipaikalle a u t o n penkillä istuen. Mutta nyt juoksukouluhistorian lehdet havisevat, sillä Karikin on palannut henkilökohtaisesti kestävyysurheilun jalon lajin pariin omin jaloin ja juossut, Karhu-viestin kunniaksi vieläpä kovaa. Hyvä Kari!

Mutta juoksukoulukaverini juuri pohti, että keväisen ison kisan, Rooman maratonin jälkeen myös motivaatio katosi. Että kisoista on hyötyä motivaattorina, mutta kisan jälkeen tavoite pitää keksiä tai rakentaa uudelleen.

Ja seuraelämän kiehtovia kuvioita kertoakseni, tällä kertaa kävimme tämän maratoonarin kanssa parketilla saapikasjalkakaksikkona katsomassa maisemia. Tai antamassa maisemien ihailla itseämme. Hauskinta oli se, että eräs herrasmies, joka oli juuri kertonut menevänsä äitiään tapaamaan, ilmestyi lady käsivarressaan parketin reunalle. Kovasti oli äiti nuori ja nätti. Sangen kummallista.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin ja testin tuloksiin.

Tunteella metsään

Viime keskiviikkona olin juoksukoulun pitkän lenkin sijaan opiskelemassa suunnistusta aikuisten suunnistuskoulussa. Suunnistus on kivaa. Siinä unohtaa täydellisesti kaiken muun. Kun on maastossa, mielessä on vain se, missä ihmeessä itse on ja miten pääsen täältä pois. Onko tuo kivi se sama, jonka luulen sen olevan kartassakin. Kaikki muu jää. Ja jos ei jää, ja ajatukset harhailevat, olet eksyksissä. Tai jos et eksyksissä, niin et ainakaan siellä, missä rasti on.

Ihmissuhteissa ajattelen usein liian rationaalisesti ja järkevästi, mutta suunnistuksessa menen sitäkin useammin tunteella. ”Minusta tuntuu, että juuri tämä polku vie rastille.” Ja varmaan arvaatte, miten usein tunteeseen on ollut luottamista. Edessä ovat olleet pitkät kierrokset ja kaarrokset. Mutta rastin löytämisen sijaan sekin on voitto, että löytää itsensä kartalta. Ehkä tunteiden kannattaisi antaa palaa jossain muualla. Siksi siis menin suunnistuskouluun.

Tiesin, että juoksukoulukaverit olivat pitkällä lenkillä Ruissalossa, kun itse istuin Turun Lyseon lukion luokassa. Itse suunnistuksesta en tainnut oppia kovin paljon uutta, mutta innostus lajiin palasi. Eniten opin uudesta tekniikasta, jolla yhdistetään netti, piirtoheittimen tyyppinen laite ja ”liitutaulu”. Miksi tätä kolmiyhteyttä kutsutaan, sitä en tiedä. Sitä älytaulua koskettelemalla ja piirtämällä taulun pintaan heijastettuun kuvaan tussilla neliön, sai rajatusta kohdasta suurennoksen. Kyllä tekniikka on ihmeellistä. Ja toisaalta – miten paljon se kaikki maksaa ja on sitten vaikkapa itse opettajien palkkaamisesta pois.

Juoksukoulussakin meillä on suunnistuksen harrastajia. Juuri viime kerran tekniikkatreeneissä heistä yksi sai erityistä kiitosta siitä, että juoksutekniikka on mennyt kumouksellisesti eteenpäin. Jos itse sainkin kuulla, että talven hiihtojen jäljiltä olen kääntynyt sisäänpäin: ryhtiä Sini.

Olen antanut toisen suunnistajakaverini taholta itselleni kertoa, että suunnistajan askel poikkeaa juoksussa tavallisen maantiekiitäjän askeleesta. Varmaan metsämaastossa etenemiseen tarvitaan erilaista ponnistusvoimaa. Suunnistajaystäväni on hyvää lenkkiseuraa ja vaikkei paukuttele henkseleitään, niin lenkkeilee kuuluvin askelin. Meille juoksukoulussa on taas teroitettu, että kun askellus on kohdallaan, siinä ei maata paukutella, ei laahata vaan kun askel on kohdallaan ja rullaa, se on melko äänetön. Kaveriaan ei parane mennä neuvomaan, jos haluaa hänen pysyvän kaverina, joten seuraavan kerran otan huomaamattomasti kuulosuojaimet päähäni, kun lähdemme yhdessä juoksemaan. Eli kannattaisiko kokeilla uusia tekniikoita, ei vain liitutaululla, vaan myös lenkillä. Ilmaiseksi!

Tämän viikon lenkit ovat olleet Maskun jälkeen hieman alavireisiä, lyhyehköjä. Mutta viikkoa on vielä kolmen hyvän juoksupäivän verran jäljellä. Eiköhän tämä taas tästä.

Ja kuinkas sitten kävikään

Haluatteko ensin hyvät tai huonot uutiset? Tavoite oli siis päästä Masku Maratonin kympillä juoksemaan kymmenen kilometriä alle 50 minuutin. Tulos oli 50.39 joten, kun viime vuoden aika oli 50.53, niin vuoden treenillä olin siis edistynyt 14 sekuntia!  Säälittävää! Mutta myönteisesti asian voi nähdä niin, että vaikka olen vuoden vanhempi, kehitys menee eteenpäin, pikkuriikkisen. Ja olen pitänyt itseni kunnossa. Eli tulos oli loistava.

Maskussa aurinko paistoi kuin viimeistä päivää, mikä teki juoksijoille gutaa. Suomalaiset heräävät valon mukana henkiin ja muuttuvat iloisiksi. Kuin tapahtuisi transformaatio varsinaissuomalaisista savolaisiksi. Ja erikoiskiitos ja kunniamaininta täytyy antaa Maskun juoksureitin varrella soittaneelle tyttöbändille! Heidän nimensä voisin mainita jos tietäisin, mutta he saivat pitkäksi matkaa askeleen pitenemään ja kevenemään. Kannustusjoukoilla on hurja merkitys juoksun ja juoksutapahtuman onnistumiselle. Se luo tunnelmaa, jota juoksijat tarvitsevat ja hakevat.

Totta puhuen huomasin matkalla maratonjuoksukoulun gurumme, Kari Ahosen sanat niin tosiksi: tehkää liikkuvuusharjoituksia ja lihaskuntoa, jolla saa lisää voimaa. Venytelläkin kannattaisi. Tunsin matkan varrella olevani taapertaja. Tasaista tahkoamista oli matkanteko, ei tuntunut ihan hirvittävän pahaltakaan, vain melko pahalta. Mutta mitään kevyttä hölkkää se ei ollut, eli jos mittarina on hengitys, niin hengitin ihan täysillä. Mihinkään ei pistänyt tai koskenut, mutta juuri kovempaa en päässyt. Pyhistä lupauksistani huolimatta olen lähinnä treenannut vain juoksemalla, melko tasapaksusti. Onneksi juoksukoulun harjoituksista on tullut sentään vähän vaihtelua vauhtiin ja ryhtiä tekniikkaan. Mutta tästä ei lannistuta, ei sinne päinkään. Edessä voisi olla seuraavaksi vaikkapa Forssan Suvi-illan kymppi. Siellä lämmin sää voisi kiihdyttää parempaan vauhtiin.

Kun heti kisan jälkeen tekstiviestitin kavereille tuloksia ja oli naurussa pitelemistä, kun luin vastauksia. ”Mikä mätti?”, sanoi yksi h y v ä ystäväni.  ”Joo aika huono”, sanoi toinen, ”mikset juossut kovempaa?” Tämä kertoo sitten varmaan kavereideni huumorintajusta. Lohdutukseksi toinen kavereista sitten antoi hyviä ohjeita, miten ”oikeasti” kuuluu treenata eli esimerkiksi niin, että tekee parin minuutin vetoja, niin että on verenmaku suussa ja meinaa oksennus tulla. Mutta toinen sanoi sitten, että ”Olet sää sentään yksi Varsinais-Suomen parhaista kympinjuoksijanaisista”. Heh. No se on paljon sanottu, liian paljon, mutta jos edistymistä katsoo näiden lähemmäs sadan juoksijan joukossa, niin sijalta 16 olin tähän vuoteen edistynyt sijalle 13. Voiko siis sijan 13 saavuttaminen olla voitto. Tietenkin! Kisaa käyn kuitenkin siellä kaikkien keskellä itseni kanssa.

Voiton hurmaa juhlin tuossa sohvalla lojuen. Ainakin viisi minuuttia. Sitten huomasin, että astianpesukone pitää tyhjentää ja täyttää, pyykkiä pestä, ruokaakin pitäisi tehdä ja kävelyllekin olin luvannut mennä. Se, että jaksoin illalla tehdä tunnin kävelyn kertoo varmaan siitä, että en sittenkään ollut antanut kaikkeani Maskussa.

Ei tässä auta kuin jatkaa harjoittelua. Ja töitä.

Luontohavaintoja ja shoppailua

Huomenna otetaan naisesta mittaa. En tiedä oletteko lukeneet minulle erittäin läheisen tahon kirjoittamia juttuja Juoksuaika-lehdestä. Olette tai ette, ensimmäinen ihmisjuoksuaikaan kuuluva tapahtuma, Masku Maraton, on huomenna. Ja sinne siis, kymppiä juoksemaan, numerolappu rinnassa.

Viime Maskun juoksumuistot ovat liiankin kirkkaasti muistissa. Reittiä oli muutettu, uusi oli nousujohteinen. Lopussa olin henkihieverissä, edessä vain viimeinen nousu. Mutta kun ylämäki alkoi, ei sille loppua tuntunut olevankaan. Ja vielä kun pääsi Maskun kalustetalon nurkalle, niin piti kiertää koko Sukarin residenssi kaikessa komeudessaan, kaartaa loputtoman pitkältä tuntuva loppukaarros kalusteparatiisien keskeltä.

Aikaa meni 50 minuuttia ja risat. Jos nyt juoksisin minuutin kovemmin ja luku alkaisi nelosella, olisin erittäin tyytyväinen. En silti aio katsoa kelloa ennen kuin maalissa. Juoksen, ja puuskutan häpeilemättä, sen mukaan, miltä tuntuu ja luultavasti aika pahalta. Mutta siinäpä juttu onkin. Ettei hyydytä itseään aivan kokonaan ennen maalia ja toisaalta ottaa itsestään kaiken irti. Usein loppumetreillä miettiikin, onko kysymyksessä enemmän se, että pää ei kestä. Ei siis ole tarpeeksi kanttia sietää sitä, että tuntuu kamalalta. Tai onko heikkous siinä, ettei ole treenannut tarpeeksi ja keuhkot huutavat hoosiannaa. Huomenna se nähdään. Jee!

Edessä ovat myös Galna Dagarit, Stockmannin tarjoama mahdollisuus tulla hulluksi. Nautin Turun Stockan Hulluista Päivistä täysillä. Tämä siksi, että ne vahvistavat omaa henkilökohtaista aluepoliittista ratkaisuani: kaikkien ihmisten ei ole pakko asua pääkaupungissa. Olen ollut myös Helsingin Hulluilla Päivillä, joissa piti taistella siitä, että pääsee kaupasta ulos. Turku on niin pikkuruinen kaupunki, että galnadagariuskin on lastenleikkiä.

Yleensä en leiki, enkä pelaa, minulla on peliallergia. Hullujen Päivien kuvaston saavuttua olen kuitenkin ehtinyt jopa aikuisseurassa harrastaa klassikkoleikkiä: mitä ottaisit tältä aukeamalta. Ja pelkkä katsominen on kuin paremman luokan shoppailukierros, mutta halvempaa. Kevätränsistyksessä sitä haluaisi pistää koko garderoopin uusiksi. Viime yritykselläni tulos oli hyvä mutta ei suunniteltu. Menin ostamaan värikkäitä vaatteita ja päädyin uuteen mustaan asukokonaisuuteen.

Nyt täytyy rientää. Edessä on, ehkä huomisen kisan kannalta epätarkoituksenmukainen, mutta perhe-elämän kannalta suotuisa lenkki: juoksupyöräilyä lapsen kanssa…

Lenkki on tehty. Pahalta vaikuttaa huomisen kannalta. Keskiviikon juoksukoulun tekniikkatreeni, sisältäen esimerkiksi polvennostojuoksua ylämäkeen, tuntuu reisissä. Reisilihakset huutelevat ihan omia aikojaan, vaikka numerolaputkin ovat hakematta. Hyvä hieroja olisi paikallaan. Mielellään niin, että voisin maata tuossa kotisohvalla. Lasillinen viiniä. Ja takkatuli. Mutta ensin pitäisi rakentaa takka ja viinikin on juoksun kannalta huono ajatus, eikä sitä hierojaakaan ole. Mutta paikallaan se silti olisi!

Luontohavaintona löysimme sinivuokkoja. Kaverini koki vastaavan luontoelämyksen viime yönä tanssireissulta palatessaan. Hän ihmetteli oudosti parkkeerattua pakettiautoa yöyhdeltä ajaessaan moottoritietä Turkuun. Nopeusrajoitus vaihtui satasesta 80 kilometriin. Plinks, silloin välähti. Sinivuokkojahan siellä ja mittarissa oli 90 kilometriä tunnissa.

Toinen luontohavainto lenkillämme oli nainen bussipysäkillä pinkit housut jalassaan. Kysyin mieseuralaiseltani (9 vee), pitäisikö itsenikin ostaa sellaiset. Hän sanoi että ei, ”Äiti ne eivät sovi sinulle”. Kysyin että mikä sitten sopii. ”No ne sellaiset harmaat, jossa on raidat sivussa.” Tajusin, että niin ne ovat ne kymmenen vuotta vanhat trikoohousut, jossa on jo reikiä! Lutuinen ja pehmeä äiti. Miksi siis ostaa mitään uutta, kun – on jo.

La dolce vita

Ihana elämä. Ulkona paistaa aurinko ja se antaa ikään kuin lupauksen siitä, että kevät tulee, on lämmintä ja elämä hymyilee. Käytännössä vaaditaan täsmävarustus viiltävää kevättuulta vastaan. Eli päälle ah aina niin aistikas tuuliunivormu ja haravoimaan. Piha on talven jäljiltä suht koht sen näköinen, ettei ole koskaan haravaa nähnytkään. Mutta kättensä jäljen siinä työssä näkee nopeasti.

Eilen tein pitkäperjantaihenkisen lenkin, parituntisen. Satoi lunta, mutta keveinä hiutaleina selän takaa. Välillä syntyi vaikutelma, kuin olisi hetken pysynyt hiutaleiden vauhdissa. Ja kun lenkki hipoi loppuaan, paistoikin aurinko. Ja kas, ikään kuin koko lenkki olisi muuttunut aurinkoiseksi. Kaksituntinen lenkki on niin sanotuille tosijuoksijoille ihan normaalia, kun taas normaaleille ihmisille, kuten itselleni, extremeä, josta voi olla ylpeä. Voisin paukuttaa henkseleitä, jos sellaiset olisi.

Mutta myös after-run osuudesta on pidettävä kiinni. Koska en juuri venyttele, lupauksistani huolimatta, niin tanssiparketilla verryttely sujuu kuin – tanssi.

Ja tapahtui seuraavaa. Tapasin kallonkutistajan, joka tietenkin alkoi heti analysoida jokaista sanaani, eli peiliin katsoessa pääni pitäisi nyt olla eilistä pienempi. Itse harrastin omaa ammattiani: jatkoin Lumia-surveytä ja eikös tämäkin herra heppu ollut ostanut itselleen kevätlahjaksi Lumian. Yhtään Lumia-naista en ole vielä tavannut, mutta johtuisiko vain siitä, etteivät naiset ole minusta niin kiinnostuneita. Sen verran terapeuttinen tämä tapaaminen kuitenkin oli, että kerroin miehelle, etten vieläkään ollut unohtanut erästä tapaamaani lörpöttelijää. Mutta älkää kertoko kenellekään. Tämä on salaisuus. Ja todennäköisesti muutenkin ohimenevä mielenhäiriö. Miksi sitä usein kiinnostuukin jostain, mikä on jotenkin saavuttamattomissa. Muuta kerrottavaa tai salattavaa ei illan kulusta ollutkaan. Se oli niin sanottu neljän juoman ilta. On kivaa, mutta jälkivaikutuksia ei jää.

Viikon huippuhetket olivat kuitenkin juoksukoulussa. Juoksuttajien kuningas, eli Pekka, oli päätynyt juoksemaan pikamatkaa sängyn ja vessan välillä. Vatsatauti siis sai hänet vetäytymään kodin huomaan. Kun itse tulin paikalle Ruissaloon, Hannu juoksi iloisesti minua vastaan, nosti kätensä ja huusi ”Ave”… Cesaria ei sentään maininnut. Mutta ylennyksen olin saanut. Pääsin jälleen, jo historian toista kertaa, kuuman ryhmän vetäjäksi. Ja jälleen ihmettelin, että miksi. Aivan varmasti juoksuttajamiekkoset Aki ja Hannu olisivat kovempia luita kuin minä. Minulla vain on vähemmän älyä, eli en osaa ja ymmärrä juosta tarpeeksi hitaasti, vaikka pitäisi.

Mutta matkaan Hopea. Läksimme vauhtileikittelyyn. Harjoituksen oli tarkoitus olla 45 minuutin mittainen ja saimme täsmälliset ohjeet lähdössä. ”Juoskaa alkuun verryttelyä ja kun on juostu 27,5 minuuttia, käännytään takaisin.” Me teimme työtä käskettyä. Minä ja kuuma ryhmä suuntasimme sovittua reittiä ylämäkeen. Mäen päällä olin jo henkihieverissä ja ajattelin, että jos tästä vielä pitää vauhtia lisätä, niin kuolema tuloo. Mutta pojilla jo poltteli kintuissa ja ensimmäinen nopeampi pyrähdys otettiin tuota pikaa. Hiljaa mielessäni ajattelin, että tästä on kyllä leikki kaukana. Kaikeksi onneksi tapahtui käänne. Yksi oli tippua vauhdista, enkä se edes ollut minä. Tajusin, ettei vauhdin ei tarvitsekaan olla tätä hurmaa. Vihdoin alkoi tuntua leikittelyltä. Huippuhetki koettiin Ruissalon isoimmassa alamäessä lähellä Honkapirttiä. Sanoin, että tämä rullataan alas. Niin sitä mentiin ja joku sanoi, ettei vuosiin ollut juossut niin kovaa. Oli ihanaa irrotella. Jälkikäteen Aki sanoi totuuden moittivalla rintaäänellä, että se on kyllä vaarallinen se mäki, siinä voi helposti mennä jalat alta. Mutta onneksi vasta jälkikäteen, kivaa kun oli.

Viimein käännyimme, mutta 45 minuutin kohdalla ihmettelimme, että miten ihmeessä meillä on vielä reilusti toista kilometriä lähtöpaikkaan. Näin toimii joukkosuggestio. Kukaan meistä ei tullut ajatelleeksi, että 45 minuutin jakaminen kahtia tekee 22,5 minuuttia eikä 27,5. Voi elämän kevät. Juoksu on vakava asia ja ohjeet otetaan vastaan nöyrinä ja kirjaimellisesti. Pientä oman ajattelun poikastakin voisi siis harkita.

Mutta kuuma ryhmämme tuli onnellisena ehjänä yhtenä joukkona maaliin. Ja loppusuoralla kaikki tunnustivat, että oli se alku hankalaa, kun juostiin ylämäkeen ja meinasi henki loppua. Että lopussa totuus seisoo. Taimitensenytoli.

Yksi lukija

Hyvä että jokaisella blogitekstillä tuntuu olevan aina se yksi virallinen lukija.  Mutta niinhän se on, että vaikka sitä tavallaan kirjoittaa koko maailmankaikkeudelle, äiti ja isä mukaan lukien, niin kuitenkin ikään kuin mielessä olisi yksi ihminen, jonka ajattelee kuulevan tekstin kuin ääneen luettuna. Ja kun saa kommentin, niin tietää, että haa – jonkun on tavoittanut.

Mutta siis, kun muutenkin tekee töitä freenä, niin palaute ja kaikenlainen – lörpöttely on tärkeää. Oli se sitten lounasseuraa tai tekstiviestejä. Käytän mielelläni elämääni siihen, että juon kahvia ystävieni kanssa. Siitä ajasta ei kannata tinkiä. Mutta sama asia edistää myös juoksemista. Sen pitkän matkan tavoitteenkin voi selättää ihan vain puhumalla. Kun juoksee ja juttelee, kilometrejä nielee kuin itsestään. Tämä on opittu maratonjuoksukoulun lenkeillä, kun yksinäisen suden taipaleesta tuleekin kerran viikossa yhteinen harrastus. Matka unohtuu, kun ajatus lentää.

Ihmisiä on hauska kuunnella, varsinkin kun he ovat innostuneita asiastaan. Vastikään juttelin yhden ihmisen kanssa siitä, miten hän uskoo oman työnsä parantavan maailmaa. En siitä ollut ehkä ihan samaa mieltä, mutta en erikään. Mutta kun tarkemmin ajattelee, siitähän tässäkin on kysymys: blogi on kuin kolumni, jota kuitenkaan ei julkaista missään lehdessä. Yllättäen hallussani on väylä, tai pikku puro, jossa saan toteuttaa itseäni. Mutta enemmän siinäkin keskustelussa viehätti se, miten joku on vilpittömän innostunut omasta työstään. Ja ylipäätään suhtautuu elämään myönteisesti. Se tekee aina vaikutuksen. Oma tavoitteeni ei ehkä ole muuttaa koko maailmaa, vaan se etten itse muutu kyyniseksi. Ja se, että haastattelemani ihmiset tunnistaisivat itsensä tekstistä.

Mutta asiaan, siis uuteen. Viikonvaihteessa korkokengät jäivät kotiin, edessä oli mökkireissu. Perjantaina tein lenkin – ja huomasin, että rajat ne tulevat vastaan minullakin. En ollut päivän aikana syönyt tarpeeksi, tuskin juonutkaan. Ja kun olin pakannut, ajanut ja hilannut kolmihenkisen seurueemme mökkiin, ruokkinut nälkäänäkevät ja purkanut tavarat, oli kello kahdeksan. Lenkin aloitin kyllä reippaasti juosten, mutta puolivälin jälkeen oli se olo, etten yksinkertaisesti jaksa yhtään mitään. Oli käveltävä. Ja mikä parasta oivalsin, että niin monelle, joka aloittaa juoksemisen, jokainen ensimmäisistä lenkeistä on juuri näin vaikea. Puhu siinä sitten juoksemisen ilosta. Mutta onneksi tiesin, että tässä tapauksessa maailma kirkastuisi ihan vain ottamalla lusikka kauniiseen käteen ja syömällä. Ja sen tein.

Mutta lauantai korvasi kaiken. Jos nyt ei juoksulenkkiä tullutkaan tehtyä, niin komeat miesseuralaiseni: kaksi yhdeksänvuotiasta pojannaskalia, yksi oma ja yksi lainattu, seurassani patikoimme pitkospuita ja polkuja pitkin. Saimme nuotion syttymään ja makkarat sekä makkaratikut paistumaan. Ja mikään ei ole niin kivaa, kuin nähdä illalla kaksi litimärkää pikkupoikaa, jotka savulta tuoksuen tulevat mökkiin innoissaan löytämästään purosta. Kikatus kuului vielä pitkälle iltaan, kun uni ei tullut. Kun tällaista perusriemua saa järjestettyä nuorisolle, ei kaikki ole elämässä mennyt pieleen.

Ja tällä reissulla goretex -vaelluskengät tekivät tehtävänsä. Nyt ollaan taas lähtöpisteessä, tavarat on purettu, virpojakissalle piirretty kajalilla viikset poskille ja on aika itse lähteä lenkille. Ikään kuin palautumaan.

Pääsiäisviikko alkaa. Pitkäperjantaina olisi aikaa, jos vaikka joku lörpöttelijä tulisi kylään. Tai tarkoittaisiko pitkäperjantai pitkää lenkkiä. Molempi parempi.

Vedonlyöntiä

Viime kerran juoksukoulussa yritin harrastaa moniosaamista, tai miksi sitä kutsuisi. Yritin olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Osallistuin Aurajoen toisella rannalla, täl, eli Tuomiokirkon puolella kello 18 alkavaan kokoukseen, kun olisi samaan aikaan pitänyt olla vastarannalla, tois pual, kuuntelemassa juoksemisen motivaatioluentoa.

Sain kokouksessa säilytettyä merkittävän asemani pikku yhdistyksemme varapuheenjohtajana ja kun oltiin kohdassa ”muut asiat”, kirmasin uutta Myllysiltaa yli joen. Mutta älkää kertoko kellekään, sillä taisin tulla valituksi myös pöytäkirjantarkastajaksi! Ja ulkopaikkakuntalaisille voi kertoa, että notkahtaneen sillan korvannut uusi Myllysilta juhlavalaistuksineen on – hieno.

Luento jäi väliin, mutta itse juoksu ei. Eräs seuraelämän riennoissa tapaamani ihminen kertoi, että hänellä on kesällä tähtäimessä 25 kilometrin juoksu. Motivaationa oli vedonlyönti. Hän tuskin on ainoa, joka juoksee siksi, että sanaa ei syödä. Luultavasti jokaisen vedonlyöjänkin sielussa asuu pieni wannabe eli kylläminäkinhaluaisinylittääkerranitseni ja mielelläänpitkällämatkalla -tyyppinen juoksija. Askarruttamaan kuitenkin jäi, mistä oli lyöty vetoa.

”En ole mikään juoksija, vaan metsämies”, mies kuitenkin totesi. Sitäkään ei olisi heti arvannut, sillä tumma puku ja valkoinen paita -yhdistelmä ei antanut oitis viitettä luontoharrastuksesta ja halusta bongata muitakin lintuja kuin angrybirdejä näytöltä. It-alan miehiä siis. Mutta hänellä ei sentään ollut Lumiaa, joka tuntuu olevan laajan ja seikkaperäisen kyselytutkimukseni mukaan jokamiehen lahja itselleen tänä keväänä. No tosiasiassa tiedän kolme lumiamiestä. Yksi heistä kylläkin osoitti huumorintajua sanomalla, ettei tällä voi edes luoda lumia.

Miehellä oli siis puku, mutta en ehkä ollut itsekään sporttisimmillani yhdeksän sentin piikkikorkosaapikkaissa. Mutta jos vedonlyönti ei minua saisikaan juoksemaan, niin ehkä sen sijaan yksi todellinen motivaatiotekijä on se, että juoksemisen jälkeen saappaat on niin paljon helpompi vetäistä jalkaan, eivätkä vaatteet kiristä. Jo muutama päivä ilman liikuntaa päätteen ääressä lojuen, vaikkakin työn ääressä, ja jalat ovat raskaat ja olo ponneton.

Erään toisen herran kanssa, samaisessa seuraelämänrientoihin keskittyneessä kohteessa, käytiin myös keskustelu siitä, mitä oltiin tanssiparketilla tekemässä. Hetken tanssittiin vaihtoaskelilla pientä parkettia ympäri, kyseessä oli siis pikamatka, ja sitten aloin nauraa. Oli pakko kysyä, että onko tarkoituksena puserrella vai tanssia. Mies virnisti takaisin ja sanoi: ”Mieli tekisi molempia”. Ja sanoin, että pitää kyllä valita ja nyt valitaan, että tanssitaan.

Mutta tanssimaan pääsin tietotekniikkamiehenkin kanssa. Myönteisesti voisi sanoa, että oma-aloitteisuuteni palkittiin tai sitten realistisesti, että viehätysvoimani ei riittänyt, sillä itse siis hain. Ja kirjoitin tietenkin koko tämän tarinan odottaen, että tämä kohtalokas mies saapuu koputtamaan ovelleni, koska ei ole voinut unohtaa minua tapaamisemme jälkeen hetkeksikään. Jalassa hänellä olisi lenkkarit, koska hän haluaisi oitis juosta kanssani kohti auringonlaskua. Tietenkin eduksi tämän vision toteutumisessa olisi ollut, jos olisimme sattuneet esimerkiksi esittäytymään!

Tuloksettomaksi seurapiiritapahtumat eivät jääneet. Niiden myötä aloin pohtia motivaatiota, vaikka luento jäi väliin.  Motivaatio on siitä ihmeellinen väkkyrä, ettei sitä voi siirtää itsestään suoraan toiseen ihmiseen. Sitä voi etsiä ja hakea itselleen, muttei tuputtaa muille. Vanhempana voi tarjota lapselleen kannustusta ja esimerkkiä. Silti perimmäisen motivaation täytyy lopulta löytyä jokaisesta itsestä, se on sisäsyntyistä.

Aina ei voi voittaa. Paitsi itsensä. Oikeasti juoksuharrastuksen tärkein motivaatio on, siis minulle, se hyvänolon tunne, joka tulee juoksemisesta.