Minäkö se oon…

… niin monen vuoden jälkeen tunnenko mua. Eli kuka minä siis olen, tämän blogin allekirjoittaja.

Olen siis jo päässyt upeaan 44-vuoden ikään, mutta ikä on ihmiselle mieliala tai sitten se on rahakysymys. Tähän havaintoon törmäsin viime syksynä ulkomaanmatkalla. Helsinki-Vantaan lentokentällä olin ajatellut toteuttaa itseäni ja ostaa, kallis nainen kun olen, yö- ja päivävoidetta kasvoille. Ja kun naiset nyt miettivät, että mitä, niin Lancomea. Olin jo valinnut tuotteet, joita olin käyttänyt ennenkin ja jotka olivat mielestäni erittäin kalliita. Uskon, että ainakin noin 99 prosenttia miehistä olisi samaa mieltä. Noin 50 euroa 50 ml:n voidepakkauksesta tekee jo kiitettävän litrahinnan. No oli miten oli, kysyin vielä neuvoa kosmetiikkamyyjältä, joka katsoi minua ja totesi, että ”nuo ovat tarkoitettuja kolmekymppisille” ja vei minut uuden teknologian käänteentekevien tuotteiden ääreen. Hinta kaksinkertaistui ja ominaisuuksiin kuului paljon kohottavia, ryppyjä siloittavia ja ylipäätään maailmaa parantavia huippuominaisuuksia. Tämä 109 euron tuote kestäisi käytössä jopa neljä kuukautta, myyjä ihasteli. Ja siis niitä olisi tarvittu toinen yöksi ja toinen päiväksi. Eli 600 euroa vuodessa, raksutti laskin päässäni… Jouduin totaaliseen ikäkriisiin. En ostanut yhtään mitään. Aloin oikein ajatella asiaa ja paluulennolla tein ostokset. Ostin edelleen kolmikymppisille tarkoitettuja tuotteita. Olenhan tässä ”noin nelikymppisenä” puolivälissä elämääni eli ihan juuri vasta alkupuolella, pientä kokemusta on siitä, millaista on olla minä. Jos elän vaikkapa 88-vuotiaaksi, niin aikahan siinä käy pitkäksi, jos nyt jo alan ryppyjä korjailla. Ehdin myöhemminkin.

Eli ikä tuli jo kerrottua. Olen turkulainen freelance toimittaja ja äiti. Mutta sielunmaisemat ovat vankasti itäisessä Suomessa, Savossa ja Puumalassa, josta olen kotoisin. Harrastan juoksemista.

Urheilijana määrittelisin itseni siten, että lapsena olin kaikkien pyhäkoulujen välisten hiihtokilpailujen viimeinen. Eli liikuntaa harrastin aika vähän, mutta nykypäivän mittapuusta katsoen kuitenkin talvella luisteltiin ja hiihdettiin, kesällä ei. Aikuisiällä on aina ollut tarve ja motivaatio liikkua. Vaikka liikunta välillä jäi vähiin, motivaatiota on riittänyt aina aloittaa uudelleen.

Noin neljä vuotta sitten kuitenkin liikkumisesta tuli säännöllisempää – Paavo Nurmi Maratonjuoksukoulun ansiosta. Aloitin juoksukoulussa siksi, että syksyllä alkanut juoksuharrastus kestäisi läpi koko talven, enkä jälleen keväällä aloittaisi pohjalta, jolloin jo parin kilometrin juokseminen yhtäjaksoisesti olisi saavutus.

Tämän tavoitteen juoksukoulu täytti – täydellisesti. Olen kuitenkin joutunut jäämään juoksukoulussa ”luokalleni” toistuvasti, koska paitsi juoksu myös juoksukoulu koukutti minut täysin. Maratonjuoksukoulussa yksinäisestä harrastuksesta tuli laji, jota voi tehdä yhdessä toisten yhtä yksinäisten ja samanhenkisten kanssa. Yhteiset treenit kerran viikossa ovat olleet menestys. Yksi juoksemisen nautinnoista on se, että sitä voi tehdä milloin vain, yksin, omalla tahdilla, rauhassa ja nauttia oman vartalon liikkeestä. Silti pitkät lenkit ja tekniikkatreenit yhdessä toisten kanssa, tarjoavat näille yksinäisille tai pitäisikö sanoa itsenäisille lenkeille mahtavaa vastapainoa. Yleensä minun on ollut – free kun olen – vaikea sopeutua aikataulutettuun harrastukseen, joka toistuu joka viikko samaan aikaan. Mutta juoksukoululle olen raivannut tilaa kalenterista, koska vaikka lähteminen voi olla vaikeaa, aina on ollut ihan no suoraan sanottuna älyttömän kivaa. Ihmeen hauskaa porukkaa ovat, nämä juoksijat. Ja ikään kuin siinä ryhmässä jalat liikkuisivat kevyemmin, pitemmälle, vahvemmin ja iloisemmin.

Tässä blogissa siis seurataan ajatuksiani lenkkipoluilla ja juoksukoulussa. Mutta varoituksen sana – tai se taitaa olla jo myöhäistä jos olette tänne saakka lukeneet. Lenkillä voi ajatella – ihan mitä vaan.