Tunnustuksia ja lupauksia

Kuinka tämän nyt kertoisin. Marisemisesta on vaikea luoda loistokasta tekstiä. Olisin niin halunnut niellä katkeran kalkkini, upottaa pääni pensaaseen, kääntää uuden lehden tai muuten vain nielaista kliseeni. Mutta kun ei. Olen päiväkausia potenut kirjoittamatta jättämisen tuskaa. Mutta minkäs teet, totuus on pakko kertoa: nyt tiedän, miltä tuntuu lenkki, josta ei tule kuin vihaiseksi.

Olen jo monta vuotta yrittänyt oppia juoksemaan hiljaa. Nyt päädyin sitten lenkille, jossa nimenomaan juostiin hissun kissun. Suorastaan pysyttiin paikallaan. Kävellenkin olisin mennyt nopeammin. Ei tullut kylmä, eikä kuuma. Se, ettei tullut kylmä, johtui siitä, että minulla oli aivan liikaa vaatteita. Mutta voi sitä sisäistä hikoilua: oli kuin sisuksissani olisi asunut joku pieni eläin, joka olisi halunnut päästä vauhtiin: eteenpäin, pitemmälle, korkeammalle, mutta ennen kaikkea nopeammin. Hiljempaa pitäisi mennä, mutta ei kai nyt sentään ihan n o i n hiljaa.

Maratonkoulun valmentaja Kari Ahoselle tästä armoitetusta kokemuksesta sitten kerroin. Hän kuunteli – aivan hiljaa ja sanoi. ”Kyllä sinä Sini vielä opit juoksemaan hitaasti.”

Tottahan hän puhuu. Ongelma nyt on vain se, että yleensä pääsen juoksemaan töiden, ystävien, lapsen tai lähtemisessä vetkuttelusta johtuvien aikataulupaineiden vuoksi aina hyvin rajatun ajan. Kun yrittää 45 minuutissa juosta tunnin tai puolentoista lenkin, tulee juostua kovaa. Sitä vain haluaa tehdä ”kunnon lenkin”. Keskisyke nousee, hiki tulee ja on kivaa – mutta lenkki on liian kova kehittääkseen peruskestävyyttä. Kun on aikaa juosta puolitoista tuntia kaikessa rauhassa ilman minuuttiaikataulua kotiinpaluulle, tuntee päässeensä suorastaan lenkille lepäämään.

Yksi hyvä keino päästä rauhallisempaan tahtiin on ottaa junior mukaan. Yhdeksänvuotias lenkki- tai hiihtoseura tarjoaa parhaiten intervallityyppistä menoa. Välillä tehdään käsittämättömiä pyrähdyksiä. Sitten juututaan täysin paikalleen ihastelemaan tien reunaan parkkeerattua Audi A4:ää tai hienoa Subaru Imprezaa, jonka dieselmallissa on ilmanottoaukko konepellissä. ”Siitä sen tunnistaa”, nuori autoasiantuntija tietää. Ja viiden kilometrin hiihtolenkkiin saa menemään mukavasti tunnin, kun itse vetäisi sen maaninen kiilto silmissä puolta nopeammin. Vielä on siis opeteltavaa kestävyystreenissä, maltillista matkantekoa. Mutta on kiva, kun ei ole valmis. Vaan koulun penkillä.

Viime maratonkoulussa olikin lihaskuntoluento. Kroppa tarvitsee juostessakin tukea vatsa- ja selkälihaksista. Kun ”korsetti” on kunnossa, pysyy juoksuasento kasassa.

On hauska tarkkailla vastaan tulevia lenkkeilijöitä. Tyylejä on yhtä monta kuin juoksijoitakin. Onkin aika helppo arvioida sitä, minkä voisi tehdä paremmin. Siis toisista. Omaa juoksutyyliä on aivan älyttömän paljon vaikeampi analysoida ja varsinkaan muuttaa.

Mutta asetan katseen nyt kohti kesää. Rakkaat blogini lukijat, joita kommenttien perusteella on ainakin yksi, lupaan nyt juhlallisesti ottaa pienen juoksua tukevan lihaskunnon ja venyttelyn ohjelmaan. Venyttelyssä tahti on ollut suorastaan säälittävä – varmaankin pari kertaa syksyssä. Mutta lupaan, että nyt kiihdytän rajusti, vauhdikas nainen kun olen, ja tähtään armottomaan kahteen kertaan viikossa. Raportteja seuraa!

On the road

Olin tiistai-iltana lenkillä, kun Hannu maratonjuoksukoulusta soitteli yllättäen. Hän kertoi, että Paavo Nurmi maratonjuoksukoulun ”lenkittäjistä” nopein mies oli poissa, toisella oli nivusvamma ja kolmas – muuten vain lasarettia vailla. ”Ajattelimme, että sinä olet meistä kovakuntoisin ja voisit ottaa nopeimman ryhmän vetääksesi keskiviikon (11.1.) juoksukoulussa.”

En ollut uskoa korviani. Olin saanut ylennyksen. Syksyllä aloitin kolmen perusjuoksukoululaisvuoteni jälkeen lenkittäjänä ja vähän vatsa kippuralla siitä, että miten minun nyt pitää olla. Vastuu alkoi heti painaa, vaikka olinkin innoissani. Mutta tämä oli nyt jotain ihan muuta. Minäkö niiden vetäjänä, joista yleensä näkyi vain selkä jossain kaukana? Mutta mikäs siinä.

Juoksukeli oli mitä parhain – mitä nyt sitten nollakeli, märkää ja äärettömän liukasta. Taas kerran olin onnellinen nastalenkkareista, joilla ei askelta tarvitse liukkaalla jännittää ja jalat eivät kastu. Alkumatka juostiin Aurajokirannan kävelytietä ja jokirannan ravintoloiden tuoksut kutittelivat jo jonkun nenää.

”Ikinä ei näin moni mies ole juossut minun perässäni”, nauroin heti ensi metreillä. Minä ja kuusi raavasta, tai sanoisinko pikemmin virtaviivaista miestä. Keskitalven treenin kuuluisi olla juuri sitä ”jonninjoutavaa jolkuttelua”. Sitä meidän päähämme oli yritetty tallentaa jo monta vuotta. Nyt miehet saivat hieman hitaampaa vauhtia kuin tavallisesti, koska minä olin kärjessä. Silti vauhti näytti olevan heti alkumatkasta 6.30 – 6.45 kilometri.

”Takaisin tullessa sitten vauhti kiihtyy, kun on lämmetty”, veikkasi joku. Mutta minä sanoin, ettei kyllä kiihdy tai saatte kantaa minut kotiin.

Matkan varrella käytiin läpi tuiki tavallisia juoksukeskusteluaiheita; eli vaikka mitä. Joku oli käynyt juoksukoulun kouluttajakoulutuksessa (hieno sana!) ja oli siitä innoissaan. Sitten jo ruodittiin ihmissuhteita ja narsistin mielenmaisemaa, miten sellaiseen voi törmätä vaikka töissä.  Miten narsisti pitää toisia ihmisiä otteessaan arvaamattomuudellaan: joskus olet se maailman paras ja ainutlaatuinen, seuraavana hetkenä pieninkin virhe merkitsee julkista nöyryytystä. Tietenkin aiheena olivat myös lasten edesottamukset.

Huomaamatta saavuttiin Piispanristille Kaarinaan – ja siitä jostain sen hyvillä irtokarkeilla varustetun videovuokraamon jälkeen käännyttiin takaisinpäin kohti Turun keskustaa. Tuumittiin, että tarvitaan paljon juuri tällaisia pitkiä rauhallisia lenkkejä ja paljon iskutusta aina pitkälle kohti kesää ja sen juoksutapahtumia. Näin kestävyys riittää sitten, kun itse maraton tai puolikas pitää juosta. Vertailtiin tavoitteita, jotka voivat olla vain ”päästä läpi” tai juosta maraton tiettyyn aikaan.

Oma tavoitteeni on se, ettei puolimaratonin juokseminen v o i olla yhtä vaikeaa kuin se viime kerran oli.  Viime syksyn Ruissalojuoksuissa valmistautumiseni oli hieman epäkuranttia: olin juuri ollut viikon vaeltamassa ja kävellyt parinkymmenen kilon rinkan kanssa viikon ja noin sata kilometriä Paistuntureilla. Seuraavalla viikolla ainoa lenkki, jonka ehdin tehdä, oli juosta kauppaan ja takaisin – yhteensä kolme kilometriä. Kun juoksulauantai koitti, oli elimistölle järjetön shokki, että nyt sitten juostaan 21 kilometriä ja kovaa. Tavoite oli alittaa kaksi tuntia, kun olin vuosi aikaisemmin juossut saman reitin aikaan 2.01.17. Matkan aikana alkoi sattua joka paikkaan, ensin oikeaan polveen sitten vasempaan ja siitä kipu ja jäykistyminen säteilivät kohti etureisiä. Ajattelin, että halvaannun tyystin matkan varrelle. Mutta en jättänyt kesken. Ajattelin, että kaverit ovat minusta ylpeitä, jos en jätä kesken. Maalisuoralla kuulin kuulutuksen ”vielä on 30 sekuntia aikaa alittaa kaksi tuntia”. Sain aikaan loppukirin. Ja aika oli 2.00.07! Hyvä ettei naurata vieläkin, miten pienestä kahden tunnin alitus jäi kiinni. Toisaalta tiesin kuntoni aika hyvin, pääsin aika tarkkaan tasan kahteen tuntiin. Mutta nyt tavoite on vain se, että juoksu olisi paljon paljon mukavampaa seuraavalla kerralla.

Mutta kun palataan Piispanristin maisemiin, niin kuinka meille kävikään. ”Kuka se sanoi, ettei takaisin tullessa kiihdytetä”, naurettiin takaani. Vauhti oli kivunnut lähelle 6.15 minuuttia kilometri. Vaikka edustin kovakuntoiselle ryhmälle sitä mummohölkkäaspektia, niin silti vauhti oli aika reipas. Takaisin palattiin hiukan eri reittiä Vähäheikkiläntien kautta. Käytiin melkein meillä. Kun kerroin, ettei pullaa ole, ei ollut kahvinjuojiakaan. No leikki leikkinä, mutta kun pullasta ehdittiin puhua niin vähän aikaa juostua sanoin ajatukseni ääneen. ”Pitää varmaan kotimatkalla käydä ostamassa pullaa” ja eikös yksi kanssajuoksijoista myöntänyt, että ”ajattelin juuri ihan samaa”. Ruuasta puhuminen pitkällä lenkillä aiheuttaa juuri tuollaisen reaktion. Mutta jos juoksee paljon, voi välillä syödä pullaa ihan puhtaan vehnäjauhonvärisellä omallatunnolla.

Juoksimme 14 kilometriä, aikaa meni tunti 35 minuuttia. Hieno lenkki. Ja minun neitsytmatkani kuuman ryhmän kärkinaisena.

Minäkö se oon…

… niin monen vuoden jälkeen tunnenko mua. Eli kuka minä siis olen, tämän blogin allekirjoittaja.

Olen siis jo päässyt upeaan 44-vuoden ikään, mutta ikä on ihmiselle mieliala tai sitten se on rahakysymys. Tähän havaintoon törmäsin viime syksynä ulkomaanmatkalla. Helsinki-Vantaan lentokentällä olin ajatellut toteuttaa itseäni ja ostaa, kallis nainen kun olen, yö- ja päivävoidetta kasvoille. Ja kun naiset nyt miettivät, että mitä, niin Lancomea. Olin jo valinnut tuotteet, joita olin käyttänyt ennenkin ja jotka olivat mielestäni erittäin kalliita. Uskon, että ainakin noin 99 prosenttia miehistä olisi samaa mieltä. Noin 50 euroa 50 ml:n voidepakkauksesta tekee jo kiitettävän litrahinnan. No oli miten oli, kysyin vielä neuvoa kosmetiikkamyyjältä, joka katsoi minua ja totesi, että ”nuo ovat tarkoitettuja kolmekymppisille” ja vei minut uuden teknologian käänteentekevien tuotteiden ääreen. Hinta kaksinkertaistui ja ominaisuuksiin kuului paljon kohottavia, ryppyjä siloittavia ja ylipäätään maailmaa parantavia huippuominaisuuksia. Tämä 109 euron tuote kestäisi käytössä jopa neljä kuukautta, myyjä ihasteli. Ja siis niitä olisi tarvittu toinen yöksi ja toinen päiväksi. Eli 600 euroa vuodessa, raksutti laskin päässäni… Jouduin totaaliseen ikäkriisiin. En ostanut yhtään mitään. Aloin oikein ajatella asiaa ja paluulennolla tein ostokset. Ostin edelleen kolmikymppisille tarkoitettuja tuotteita. Olenhan tässä ”noin nelikymppisenä” puolivälissä elämääni eli ihan juuri vasta alkupuolella, pientä kokemusta on siitä, millaista on olla minä. Jos elän vaikkapa 88-vuotiaaksi, niin aikahan siinä käy pitkäksi, jos nyt jo alan ryppyjä korjailla. Ehdin myöhemminkin.

Eli ikä tuli jo kerrottua. Olen turkulainen freelance toimittaja ja äiti. Mutta sielunmaisemat ovat vankasti itäisessä Suomessa, Savossa ja Puumalassa, josta olen kotoisin. Harrastan juoksemista.

Urheilijana määrittelisin itseni siten, että lapsena olin kaikkien pyhäkoulujen välisten hiihtokilpailujen viimeinen. Eli liikuntaa harrastin aika vähän, mutta nykypäivän mittapuusta katsoen kuitenkin talvella luisteltiin ja hiihdettiin, kesällä ei. Aikuisiällä on aina ollut tarve ja motivaatio liikkua. Vaikka liikunta välillä jäi vähiin, motivaatiota on riittänyt aina aloittaa uudelleen.

Noin neljä vuotta sitten kuitenkin liikkumisesta tuli säännöllisempää – Paavo Nurmi Maratonjuoksukoulun ansiosta. Aloitin juoksukoulussa siksi, että syksyllä alkanut juoksuharrastus kestäisi läpi koko talven, enkä jälleen keväällä aloittaisi pohjalta, jolloin jo parin kilometrin juokseminen yhtäjaksoisesti olisi saavutus.

Tämän tavoitteen juoksukoulu täytti – täydellisesti. Olen kuitenkin joutunut jäämään juoksukoulussa ”luokalleni” toistuvasti, koska paitsi juoksu myös juoksukoulu koukutti minut täysin. Maratonjuoksukoulussa yksinäisestä harrastuksesta tuli laji, jota voi tehdä yhdessä toisten yhtä yksinäisten ja samanhenkisten kanssa. Yhteiset treenit kerran viikossa ovat olleet menestys. Yksi juoksemisen nautinnoista on se, että sitä voi tehdä milloin vain, yksin, omalla tahdilla, rauhassa ja nauttia oman vartalon liikkeestä. Silti pitkät lenkit ja tekniikkatreenit yhdessä toisten kanssa, tarjoavat näille yksinäisille tai pitäisikö sanoa itsenäisille lenkeille mahtavaa vastapainoa. Yleensä minun on ollut – free kun olen – vaikea sopeutua aikataulutettuun harrastukseen, joka toistuu joka viikko samaan aikaan. Mutta juoksukoululle olen raivannut tilaa kalenterista, koska vaikka lähteminen voi olla vaikeaa, aina on ollut ihan no suoraan sanottuna älyttömän kivaa. Ihmeen hauskaa porukkaa ovat, nämä juoksijat. Ja ikään kuin siinä ryhmässä jalat liikkuisivat kevyemmin, pitemmälle, vahvemmin ja iloisemmin.

Tässä blogissa siis seurataan ajatuksiani lenkkipoluilla ja juoksukoulussa. Mutta varoituksen sana – tai se taitaa olla jo myöhäistä jos olette tänne saakka lukeneet. Lenkillä voi ajatella – ihan mitä vaan.

Tervetuloa

Tämä blogi starttaa toden teolla viikolla kaksi. Nyt treenataan ja kovaa. Blogitekniikka vaatii kyllä enemmän verta hikeä ja kyyneliä kuin juokseminen konsanaan…